Валентина Кондратьева
Miikul-died'oi.
Ennevahnas karjalazis hierulois puaksuh kaksi, kolme dai nelli perehty lämmitettih yksi kyly. Joga taloi vedi oman halgoyskän, artelilleh kannettih vetty. Ken oli joudavembi, se lämmittigi, ližäili päččih halguo.
Dai kylyh käydih – ei kačottu ken on kylys, kenen pereh, naizet vai miehet. Ei huijusteltu, sanottih: "Kyly on kyly!" Ga enzimäzikse pestihes ruavahat da pienet lapset.
Sih niškoi meijän hierus hyvä oli lämmittiä suurdu Čubrin taloin kylyy, dai lämmittäi heil oli hyvä – Miikul–died'oi. Minä konzu näin händy astumas, ainos duumaičin, mindäh hänel on yhtes jallas vai puuhine kandu. Da muga olin sih harjavunnuh, ga buitogu mugagi pidäy. Minul oli suuri diivo, konzu muamanke tulimmo kylyh. Kylyn senčoin čupus minä dogadiin vakki vešin. Muamal kyzyin:
– Mammi, mibo tämä ollou savakkoloi?
– Älä koske, se on Miikul–died'oin jalgu. Häi jo pezehes kylys.
– A mikse jalgu on täs, ei pezei?
– Se ei suvaiče kylbiekseh. Kuule, kui Kat'a–buabo Miikul–died'oidu kylvettäy, kai kivet ročketah.
– Minä sežo ei suvaiče kylbiekseh räkes, voizin täs istuo Miikul–died'oin jallanke.
– Työ Man'oinke vai lämbiettö laudazil, kuni myö Kat'a–buabanke pezetämmö da valatammo died'oin.
– A mindäh Miikul–died'oil on nengoine jalgu?
– Tämä hanel on vieras. Oman häi kaimai vie Enzimäzel suurel voinal. Ielleh minä jo ičekseh duumaičin, kui suau kaimata oma jalgu?
Päivykois.
Päivykodih myö Man’oi–sizärenke vähä midä kävyimmö, ga sitgi vai kezäl. Mustan, minul oli sit vuottu viizi. En suvainnuh kävvä päivykodih, sentäh gu sie pidi päiväl muata. Uinota minä en voinnuh. Opittih silmii paikkazel kattua, sormil piettih luomii, tolkuu ei olluh.
Oli ylen räkki kezäpäivy. Lapsienkaččojannu ruattih kaksi nuorikkastu neidisty. Hyö lapsien maguanduaigua tahtottih kävvä kezoile. Päivykodi oli joven rannal, vai harpata poikki dorogas. Ga kui lähtet, minä en magua. Hyö keskenäh sellitettih ottua minuu keräl. Istutettih rannale parrele, a iče čukeldettihes vedeh.
Minä pienete ylen äijäl varain jyryy, se oli kaikis suurin varavo. Konzu minä dogadiin taivahan rajas mustan pilven da tulen iškendän, ku tuulisviehkuri koppai minuu rannalpäi. Juoksin päivykodih, magavopertih da peityin kruavatin alle loittozeh čuppuh. Kuulen, ga jo jyrizöy, da vägilujah. Silmih nostah kyynälet. Kodvazen peräs, en voi nikui ellendiä, mi hälylöi nouzi pertilöih. Smietin, midälienne ečitäh. Kuulen ga minuu! Tottu minuu! A kui nygöi ozuttuakseh? Ruvetahhäi čakkuamah! Onnuakogi vahnembile sanotah, ku pagein rannalpäi. Kruavatin ual näin, kui jallat kävelläh, hušketah sinne–tänne. Keroih nouzi kurkoi, en voinnuh enämbiä tirpua, pačkahtimmos itkuh.
Mittuine minul oli diivo, ku niken ei čakannuh. Kaikin sebäiltih, silitettih piädy, kiitettih, ku juoksin päivykoin huonuksih. Ga vahnembat ei sidä tiijustettu!
Pädöy Ošoile!
Algukluassah minä lähtin Jeroilan alguškolah. Se oli pieni škola, yksi opastai vedi kaksi kluassua. Konzu lähtin kolmandeh kluassah, enzimäzeh kluassah tuli minun Man’a–sizär. Mollembat kluasat oldih yhtes pertis, dai opastai oli yksisamaine. Kui minä, ga mugagi toizet lapset mollettilois kluasoispäi, tulimmo školah umbiliygiläzet. Ven’akse emmo paissuh. Enzipäivin opastaigi meijänke pagizi livvikse. Oli meijän kluasas kaikenmostu kummua, ga kummembi oli kaččuo da kuulta toizii, kuduat tuldih vastevai enzimäzeh kluassah.
Mustan sen enzimäzen syvyskuun päivän. Opastai Nina Ivanovna istutti pienet opastujat partoin tuakse. Enzimäzen partan tagua istui ylen pienikazvoine Val’oi–tyttöine. Algavui urokku. Menigo minuuttua kymmene, se tyttöine, konzu opastai oli vaikkani, nouzi seizoi, täppäi kämmenet partua vaste da kovasti sanoi:
– Olgah! Jo hätken istuin, pidäy lähtie kodih! Buabo sie jo samvuaran pani, ei pie hätkestyö.
Sil aigua minule juohtui mieleh, ku sežo kaksi vuottu tagaperin ylen äijäl himoitti nosta da lähtie kodih. Ga minä en olluh nengoine rohkei. A tossupiän pieni Vas’oi–brihačču urokal kačoi ikkunah da iäneh sanoi:
– Pädöy! Ošoi vai halguo kandau! A minul pidäy täs urokal istuo!
